Hankalia omaisia ei ole

10.8.2016

Terveydenhuollon ammattilaisten käytäväkeskusteluissa kuulee usein määritelmän ”hankalat omaiset”. Vanhusasiakkaita – tai potilaita, kuten terveydenhuollon järjestelmä mielellään asiakkaamme määrittää – hoidettaessa hankalista omaisista kuulee lähes päivittäin.

Hankalat omaiset häiritsevät palvelutuotantoamme ja hankaloittavat työpäiväämme. Työyksikön arki järkkyy, kun paikalle tupsahtaa hankala omainen. Hankalat omaiset haluavat omaisilleen toisenlaista palvelua tai hoitoa kuin mitä me ammattilaiset määräämme. Hankalat omaiset kyseenalaistavat ammattilaisuuttamme kysymyksillä, jotka meidän mielestämme ovat epäolennaisia potilaan hoidon näkökulmasta.
Hankala omainen aiheuttaa ahdistusta niin yksittäisessä ammattilaisessa kuin koko työyhteisössä. Hankalat omaiset ovat paikalla, oli kyse sitten sosiaalihuollosta, vanhusten asumispalveluista tai kotihoidosta.

Mistä tämä johtuu? Miksi me koemme vanhusasiakkaidemme omaiset hankaliksi? Eikö kuitenkin ole niin, että omaiset ovat vanhuksen läheisimpiä luottoihmisiä, tyttäriä ja poikia, jotka ovat ymmärrettävästi huolissaan ikääntyneen vanhempansa terveydentilasta tai toimintakyvystä? Eikö kiinnostuneisuus kerro ensisijaisesti rakkaudesta ja välittämisestä? Onhan vain ja ainoastaan luonnollista, että perhe huolehtii ja kantaa vastuuta toisistaan tilanteissa, joissa sairastumme tai tarvitsemme toisten apua selviytyäksemme arjestamme. Sehän on hieno ja arvostettava asia!

Muistan, kuinka nuorena vastavalmistuneena lääkärinä meidät terveydenhuollon ammattilaiset marinoitiin oikean termistön käyttöön heti, kun astuimme työhön. Parhaita paikkoja oppia terveydenhuollon järjestelmien tavoille on päivystyspoliklinikkatyö. Asiakkaista tulee vikkelästi potilaita, hoitomme passiivisia kohteita, ja omaisista syyllisyyttä tuntevia hankalia tyttäriä, jotka roudaavat vanhuksensa juuri pyhien alla päivystykseen, täysin turhaan meidän ammattilaisten mielestä.

Sorruin nuorena lääkärinä itsekin ajattelemaan, että joidenkin vanhusten omaiset ovat hankalia. Sittemmin, opittuani ja kasvettuani itse, olen muuttanut mieleni. Opin kuuntelemaan omaisia, tyttäriä ja poikia. Opin pikkuhiljaa ymmärtämään, että heidän kohtaamansa todellisuus sosiaali- ja terveydenhuollon viidakossa on toinen kuin minun, jolle työpaikkani tapahtumat ovat tuttuja ja arkipäiväisiä. Omaisille ja asiakkailleni kaikki tapahtuu ehkä ensimmäistä kertaa ja on ainutkertaista. Opin ottamaan aikaa, jotta heillä on tilaa kertoa huolistaan ja tuntemuksistaan. Samalla olen saanut kuulla upeita elämäntarinoita, kipeistä vanhempi–lapsi-suhteista ja suhteista, joissa on paljon aitoa rakkautta ja välittämistä. Kaikki nämä keskustelut ovat rikastuttaneet omaakin elämääni ja monta kertaa olen ammattilaisena joutunut pidättelemään niin ilon kuin surunkin kyyneleitä.

Mielestäni kyse on kohtaamisesta, kuuntelusta ja tasavertaisesta keskustelusta. Se ei tarkoita sitä, että olemme aina samaa mieltä tai että palvelu, jota asiakkaamme tai omaisemme toivoo, on mahdollista. Vastavuoroinen ja tasavertainen keskustelu johtaa kuitenkin siihen, että ns. hankalia omaisia ei oikeasti ole olemassakaan. On vain väärin tai huonosti kohdattuja omaisia. Haastankin kaikki sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset pohtimaan hankalan omaisen määritelmää ja kummastelemaan, mitä me sillä tarkoitamme.

Pihlajalinna tavoittelee yksityisenä toimijana uutta tapaa tuottaa asiakaskeskeisiä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluita, joissa asiakas ei ole vain potilas, vaan tärkeä ja aktiivinen osa omaa hoitoaan. Pihlajalinnan vanhusasiakkailla ei ole hankalia omaisia, vaan vanhusasiakkaan perhe ja omaiset ovat meille tärkeä osa vanhuksen elämää. Haluamme rakentaa palveluita, joita asiakkaamme ja heidän omaisensa muokkaavat yhdessä meidän ammattilaisten kanssa.

Sanna Määttänen, liiketoimintajohtaja, geriatrian erikoislääkäri